Joskus on vaan laitettava selkä seinää vasten..opetettava "kovalla kädellä".

Keskiviikkona, pitkän työpäivän jälkeen, äiti juoksee kauppaan, ostaa mitä muistaa keittiön pöydälle unohtuneesta kauppalistasta.. ja päivästä väsyneenä laittaa vielä rakkaileen ruokaa; kookos-currykanaa. Kun ruoka on valmista alkaa suun soitto.. ensin maistellaan suoraan kattilasta kastiketta -  ja nyrpistellään nenää.

Yksi ei tykkää kookoksesta, yksi ei tykkää currysta.. tai näiden kahden yhdistelmästä. Yksi soittaa suutaan taustalla "äiti tekee aina niin pahaa ruokaa". Katkeaa se selkä kameliltakin, kun tarpeeksi takoo. Sanaakaan sanomatta tartuin paistinpannuun ja kippasin kastikkeet pois. (Afrikan lapset kiittää - anteeksi!) "Kokatkaa itse ruokanne".

Itkuhan siitä tuli.. lapsellista käytöstä kuulemma minulta. Ehkä niin, mutta samalla nousi ymmärrykseen se, minkä ajan äiti käyttää huolehtiakseen perheestään..ja minkä arvon se saa. Ruoasta ei tarvi tykätä, mutta lämmintä ruokaa nenän edessä tulee arvostaa!

Minä en ymmärrä valittamisen periaatetta; itselle kun ei tulisi mieleenikään avautua jonkun minua varten tekemästä ruoasta.. ellei siihen nyt ole lorahtanut oikeasti se puoli pakettia suolaa. Nöyryys, kiitollisuus; nykynuorilta niin puutteelliset taidot. Miksi kaikesta pitää löytää jotain valitettavaa.. miksei kaikesta voi löytää sitä jotain hyvää.. Ihmiset näkee maailmalla nälkää, ja mun lapsia ei ruokita mikropizzoilla - vaan oikeasti hyvällä ja monipuolisella kotiruoalla .. en siis suvaitse valittamista ruokapöydässä

Tänään tehtiin ruokaa ajatuksella "mitä jääkaapista löytyy". Jauhelihakastikkeeseen täyteläisyyttä toi parmesanraaste. Ei paljon valituksia sadellut - ajattelu oli tuottanut tulosta :)


                 1948252_10203130601213453_1631901104_n-n